Evankelinen lähetysyhdistys ry, Kokkolantie 12 43500 KARSTULA. Puh: 040 415 9416. Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Etusivu Blogit Antero Rasilainen ”Minä olen vain autokuski”
”Minä olen vain autokuski”
Kirjoittanut Antero Rasilainen   

Olimme vaimoni kanssa kotikirkossamme pääsiäisyön messussa.

Konkreettisesti saimme nähdä ja kuulla, miten mustasta tulee valkoinen, pimeydestä valo, kuolemasta elämä. Kirkko oli täysi, oli hieno juhla.

Yleensä kirkossa istutaan hartaasti ja hiljaa ja varsinkaan ventovieraalle vierustoverille ei puhuta!

Tuossa messussa tapahtui poikkeus, puhutteleva sellainen. Edessämme istunut aviopari oli lähdössä ehtoolliselle ja jostain merkillisestä syystä, he kysyivät vieressä olevalta mieheltä, lähtisikö tämä mukaan. Mies häkeltyi mutta vastasi sitten pian: Ei, minä olen vain autokuskina. Meillä kaikilla ”sivustaseuraajilla” oli vastaus kielen päällä: on siellä alkoholitontakin viiniä mutta ennen kuin ehdimme suutamme avata, tuo mies jatkoi. Ei, en tule, minulla ei usko riitä…

Keskustelua kesti vielä hetken mutta nuo rehelliset sanat puhuttelivat: minulla ei usko riitä.

Kuinka me haluaisimmekaan siirtää oman uskomme toiselle ihmiselle. Ihan tuosta vain, ”ota koppi, täältä tulee” tyyliin.

Ehtoolliselle polvistuessani mietin, riittääkö minulla usko? Valmistauduinko oikein? Riittääkö nöyryys, itsetutkistelu, riittääkö usko? Vastaus on aseistariisuva: ei riitä. Voi kunpa olisi enemmän uskoa, vahvempaa uskoa, koettavaa ja tunnettavaa uskoa, niinhän me toivomme, pyydämme ja anomme.

Ja kuitenkin, kerta toisensa jälkeen ehtoollispöytä kutsuu, houkuttelee, toivottaa tervetulleeksi meidät keskeneräiset ja arat, heikot kilvoittelijat. Muistan opiskeluajoiltani 25v. takaa, kuinka kurssinvalvojamme Tuomo Jukkola opetti meille ehtoollisen salaisuutta. Keskustelimme kokemuksistamme ja muistan elävästi, kuinka tiukasti pidin kiinni omasta oikeasta tavasta nauttia Herran ruumis ja veri. Kurssitoverini Antti kertoi, kuinka hänelle merkitsee paljon se, että ehtoollista vastaanottaessaan ihminen ojentaa kätensä, ottaa konkreettisesti vastaan. Se on tahdon ja aktiivisen suostumuksen merkki. Ja minä purnasin, protestoin, ei ikinä! Ehtoollinen on armoa alusta loppuun, ei siinä voi olla mitään omaa, muutoin se ei ole armoa. Ei leipää voi ottaa omaan käteen, eikä viiniä pikariin vaan leipä suuhun ja yhteismalja huulille!

 

Tänään en ajattele yhtä jyrkästi, en ainakaan tuomitsevasti, -anteeksi kurssitoverit! Mutta edelleen pidän kiinni siitä, että armoateriasta on kyse. Lahjasta, joka annetaan. Jokaiselle. Ja vaikka ihminen ei edes pääsisi tulemaan alttarille, Sana tulee. Luettuna, kuultuna, lapsuuden muistoina. Ja onpa hienoa nähdä, kuinka kirkossa, jossa alttarille on noustava muutama rappunen, pappi tuleekin ihmisen luo, joka ei pääse noita rappuja nousemaan ja tuo hänelle ehtoollisen! Se on armoa, ennättävää armoa. Myös meille autokuskeille…

Viimeksi päivitetty 14.06.2011 06:55