Evankelinen lähetysyhdistys ry, Kokkolantie 12 43500 KARSTULA. Puh: 040 415 9416. Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Etusivu Blogit Antero Rasilainen ”Elämäni pisin matka- en saanut anteeksi”
”Elämäni pisin matka- en saanut anteeksi”
Kirjoittanut Antero Rasilainen   

Viidenkymmenen vuoden ikään mahtuu jo monenlaista matkaa. Pitkää ja pätkää, eri kulkuvälineillä, vaelluksesta lentokoneeseen. Paljon olisi ”matkamuistoja” jaettavaksi mutta yksi matka on tänään ollut erityisesti mielessäni. Muistan sen, koska se on ollut elämäni pisin matka. Kilometreissä se oli vain n. 500km ja ajallisesti yksi päivä, mutta se tuntui pitemmältä, paljon pitemmältä.

Olimme Venäjän Karjalassa pienen ukko-porukan kanssa. Olimme olleet saarnaamassa, kirkoissa ja kodeissa ja olimme kotimatkalla. Viimeisen yön nukuimme Sortavalassa erään uskovan seurakuntalaisen kodissa. Aamu valkeni ja lyhyen yön jälkeen valmistauduimme kotimatkalle. Ystäväni totesi, että katsoppas vain, tässä onkin tämän viikon suomalainen hengellinen lehti tässä pöydällä, otanpa sen mukaan matkalukemiseksi. Vastasin napakasti että annappas olla, jos se lehti on tänne asti saatu tulemaan niin ei myö sitä pois viedä, saahan noita lehtiä Suomesta. Ja silloin sain kuulla kunniani, - vai pitäisikö sanoa kunniattomuuteni. Veli suomeksi sanottuna poltti hihansa, pillastui ja totesi, että tässä porukassa hän ei Suomeen lähde! Pitäkää lehtenne, aina olette puuttumassa hänen asioihinsa. Hämmästykseltäni en tahtonut saada suutani auki mutta kun lopulta sain itseni koottua, niin lähestyin veljeä ja sanoin: Anteeksi, en halunnut loukata… mutta jos tiedät, mitä on kun puhuu kuuroille korville niin ymmärrät, miltä minusta tuntui. Anteeksipyyntöäni ei otettu vastaan. Olin ihmeissäni, mutta eihän tuota veljeä voinut Venäjälle jättää, kyllä jotenkin hänet on suostuteltava autoon. Saimme kaikki tehdä työtä sen eteen, että saimme tuon veljen lopulta automme takapenkille. Ja matka alkoi syvän hiljaisuuden vallitessa. Matka jatkui syvän hiljaisuuden vallitessa, ja matka päättyi… tiedät jo kyllä miten. Ja voin vakuuttaa, että tämä oli elämäni pisin matka. Tein matkaa ymmärtäen, että olin toiminut taitamattomasti, väärin, olin pyytänyt anteeksi mutta en ollut saanut anteeksi! Vasta kotipihassa sain kohdata tuon veljen ja sain vakuuttaa: kaikki on anteeksi, molemmin puolin. Väsymys ja sairaus, luonnollisia selityksiä, että hihat palavat. Mutta oli se vain lähes yliluonnollinen kokemus, kun sai synninpäästön ja sai vakuuttaa myös veljelle, että annan anteeksi, kaikki on anteeksi. Olo oli kuin nuorella isällä, joka jännittyneenä vie lapsensa päiväkotiin ja pelkää, jääkö lapsi itkemään vai lähteekö mukaan toisten lasten kanssa leikkeihin. Päiväkodin johtaja totesikin minulle eräänä aamuna 20 vuotta sitten, että tänään taisi tyttö jäädä hyvillä mielin tänne päiväkotiin? Mitenkä niin kysyin? Hän vastasi, että oli nähnyt, kuinka isä oli iloisesti ”loikkinut” pois päiväkodin pihasta ja vieläpä hypännyt aidan yli! Hyvä mieli, helpottunut mieli, ei syyllisyyttä, voi mikä riemu! Kunpa tätä riemua osaisi jakaa ja elää todeksi, vaan ei se ole helppoa. Kuten ei ole elämäkään. Eikä kai sen pidäkään olla?

 

Kerron vielä toisen kokemuksen samasta aiheesta. Olin töissä alkoholistikodissa, olin kodin johtaja ja tehtäviin kuului sekä uusien asukkaiden haastattelu ja sisään ottaminen yhdessä isännän kanssa mutta myös asukkaiden asumisen päättäminen. Siitä oli kyse silläkin kertaa. Olin käynyt asukkaan huoneessa ja kertonut, että nyt on tilanne se, asuminen päättyy tähän. Pakkaa tavarasi, aamulla tyhjennetään huone. Tule aamulla toimistoon vielä niin jutellaan.

Aamu tuli ja niin tuli katuva asukaskin. Toivo eli, vielä voisi puhua itsensä kuiville, eikö hän voisi saada anteeksi ja asuminen voisi jatkua. Perusteluni eivät olleet muuttuneet, itsekin harmissani totesin, että kyllä saat anteeksi, mutta asuminen on nyt päättynyt. Tuo mies nosti kassinsa, kääntyi ulko-ovella lähteäkseen, mutta kääntyi vielä takaisin ja sanoi hitaasti: en siis saanut anteeksi… ja niin hän lähti. Yritin vielä puhua hänen jälkeensä, että kyllä saat anteeksi, mutta silti…

Ja tuosta kokemuksesta en tahdo päästä irti enkä yli. Mitä se anteeksiantamus ja armo on? Kaiken unohtamista, poispyyhkimistä, rangaistuksen pois ottamista, sitä, että sinua ei rangaista koska toinen on jo maksanut rangaistuksen. Tuossa tilanteessa maallinen regimentti vei voiton, mutta tänään en päästäisi tuota kaveria enää lähtemään. En, ennen kuin anteeksiantamus olisi varmuudella tavoittanut hänen korvansa ja ennen kaikkea sydämensä. 

 

Tätä sanaa kaipaan erityisesti tänään, tänä iltana, kuten niin monena monena elämäni päivänä: Kaik on anteeks! Kyse ei ole vain sanoista, vaan evankeliumin voimasta, joka tuo ilon ja vapauden. Ja samaa kokemusta toivon sinulle hyvä lukijani. Että joku vakuuttaa sinullekin nuo samat sanat. Erityisesti tänään sinulle, joka tiedät heikkoutesi, myönnät lankeemuksesi ja etsit armollisen Jumalan kasvoja. Muista, mitä hän itse on sanonut: minä en sinua hylkää enkä sinua jätä. Miksi? Ei sinun tähtesi vaan hänen itsensä tähden! Koska sinä olet hänelle korvaamattoman rakas, selvänä tai päissäsi. Se ei Jumalan armoa ja anteeksiantamusta vähennä eikä muuta, se kuuluu sinulle, omista se. Ja ole luja ja ole rohkea!

Viimeksi päivitetty 12.09.2011 08:25