Evankelinen lähetysyhdistys ry, Kokkolantie 12 43500 KARSTULA. Puh: 040 415 9416. Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Pappi
Kirjoittanut Antero Rasilainen   

Helluntaina sain sanoa Inkerissä Kelton kirkon alttarilla jo viidennen kerran: ”Tahdon.”

Älä pelästy hyvä lukija, Eija on yhä vaimoni ja jos Jumala suo, niin myös pysyy! Mutta konfirmaatio, avioliitto, nuorisonohjaajaksi siunaaminen, diakoniksi vihkiminen ja nyt Kelton kirkossa pappisvihkimys, viisi kertaa olen jo näin vakuuttanut. Jokaisen lupauksen ja tahtomiseni kohdalla joudun joka ainoa päivä sanomaan ja pyytämään: Jumala minua tässä auttakoon. Ja on hyvä todistaa, että Hän on auttanut. Hyvillä ja kiitollisin mielin työni jatkuu niin täällä kotimaassa kuin Venäjän lähetyskentällä Kemin seurakunnassa vieraillessani.

 

Suomen kirkossa on vuosikymmeniä valmisteltu diakonaattia, kirkon sisäistä ”polkua” kohti pappeutta. Se ei ole toteutunut, ja kovin hitaasti tuntuvat rattaat pyörivän. Nuorisonohjaajaksi valmistumisen jälkeen olet nuorisonohjaaja ja pysyt nuorisonohjaajana. Ellet vaihda ammattia tai opiskele lisää, olet nuorisonohjaaja eläkkeelle asti. Kaikki kunnia ja hatun nosto sitkeille ja näyn omaaville nuorisotyöntekijöille, mutta tiedän monia, joiden lahjat ja voimat olisivat palvelleet Kristuksen kirkossa muissakin tehtävissä suurimman innon ja palon haihduttua raskaaksi koetussa työssä nuorten parissa.  

En väheksy tutkintoja, koulutusta, tiedon hankkimista, se on varmasti tarpeen ja jopa välttämätöntä. Mutta samalla tutkintoihin perustuvan koulutuksen edellyttäminen sulkee pois mahdollisuuden edetä uralla luonnollisella tavalla, kuten Inkerin kirkossa tapahtuu.

 

Inkerin kirkossa on käytössä pappeuteen johtava ”polku”. Ensin toimitaan vapaaehtoisena omassa seurakunnassasi ja opitaan siellä, miten seurakunta toimii. Siinä samalla opitaan, tutkitaan Raamattua ja kasvetaan kristittynä. Ensimmäinen vaihe tämän jälkeen on katekeetaksi siunaaminen. Katekeetan tehtävä on toimia opettajana, sielunhoitajana ja papin apulaisena. Jos pappi on estynyt toimittamasta jumalanpalvelusta, katekeetta voi toimittaa sanajumalanpalveluksen. Ja näin tapahtuu usein, koska pappeja on vähän. Näin katekeetta kouluttautuu käytännön työssä papin tehtäviin.

 

Seuraava vaihe on diakoniksi vihkiminen. Se on Inkerin kirkossa jo pappisvirka. Diakonilla on oikeus toimittaa ehtoollisjumalanpalvelus ja jakaa kotiehtoollisia. Tien päässä on sitten papiksi vihkiminen, jolloin henkilö voi toimia Inkerin kirkon seurakunnassa pappina ja kirkkoherrana. Kirkko järjestää työntekijöilleen koulutusta Kelton seminaarissa, ja kaikki tähtää siihen, että työntekijä voi edetä urallaan ja löytää uusia mahdollisuuksia ja haasteita palvella seurakuntaa ja Kristuksen kirkkoa.

 

Inkerissäkin papiksi vihityiltä edellytetään jonkinasteista teologista tietämystä mutta akateemista tutkintoa ei kaikilta ole vaadittu. Suomessa sen sijaan ei tunnu olevan tietä ”käytännön oppien” kautta pappisvirkaan. Jotta Inkerissä vihitty pappi voisi saada Suomessa pappisoikeuden, hänen täytyy suorittaa teologian maisterin tutkinto (pappi on pappi vaikka voissa paistaisi, - Inkerissä tai Suomessa vihitty mutta Inkerin kirkossa vihitty pappi ei voi nykysäännösten mukaan toimia Suomen ev.lut. kirkossa pappina).

 

Ymmärrän hyvin, että nykyinen käytäntö on ongelmallinen, ja yhteisiä pelisääntöjä on varmasti tarkasteltava kirkkojen välisissä neuvonpidoissa. Minä olen niistä vapaa. Mutta minä toivon, että Suomessa voitaisiin miettiä, miten diakonaattia kehitettäisiin enemmän Inkerin kirkon käytännön mukaiseksi. Kyse on monille kuitenkin elämänmittaisesta kutsumuksesta ja työurasta kirkon ja seurakunnan palveluksessa. Väheksymättä tai halveksimatta koulutusta ja yliopiston arvosanoja, kysyn vain, pystyisikö papin tehtäviä hoitamaan pitkän työuran seurakunnassa tehnyt työntekijä, sen käytännön kokemuksen ja opin kautta, jonka hän on työssään jo saanut? Kannattaisiko kokeilla?  

 

Viimeksi päivitetty 21.11.2013 08:35