Isi, näetkö sinä minut?

Olin poikani kanssa retkellä Lapissa, poika oli neljän ikäinen. Menimme kirkkoon, vähän se jännitti meitä molempia ja varasin vähän evästäkin mukaan, kyllä me pojat pärjäämme. Ja ensimmäiset viisitoista minuuttia niin menikin. Poika istui vieressäni, katseli, ihmetteli, kyseli. Sitten oli eväät syöty. Alkoi utelias tutustuminen muihin kirkkovieraisiin. Ensin edessä istuva, sitten vähän kauempana, mutta koko ajan pojalla oli yksi huoli: näkeekö isi minut. Ja sama huoli oli myös isällä. Että näkee, missä poika on. Poika haki itselleen lisää tilaa, hän käveli penkin päähän ja hymyili, isä näkee tänne! Kutsuin pojan takaisin viereeni ja hän tuli. Mutta houkutus tutustua kirkkoon oli suuri ja pian poika oli taas penkkirivin päässä. Katsoi ja hymyili. Ja isä katsoi ja hymyili. Isä kutsui uudelleen ja uudelleen poikansa viereensä. Jumalanpalvelus jatkui mutta se ei poikaa häirinnyt, uteliaisuus voitti. Ja hän siirtyi seuraavan penkkirivin päähän. Näkeekö isä tänne? Ja sitten seuraavan penkkirivin päähän, näkeekö isä tänne? Ja jos isä ei muuten nähnyt, hän hieman kohottautui ja etsi katseellaan, kunnes löysi poikansa. Poika nautti tilanteesta. Isä näkee koko ajan. Ja siitä iloisena poika heittäytyi kirkon keskikäytävälle makaamaan ja alkoi tehdä ”lumienkeliä”. Pappi katsoi saarnastuolista poikaa, hymyili ja jatkoi saarnaansa. 

Isä näkee. Tällainen taivaan isä meillä on. Hän näkee sinut. Ihan aina. Oletpa ihan hänen lähellään ja vieressään tai vähän kauempana. Hän näkee aina sinut, ja hän toivoo, että sinulla olisi iloinen elämä. Ja siksi Taivaan isä kutsuu sinua lähelleen, jotta sinun ei tarvitse pelätä, koska saat aina tietää, että Taivaan isä näkee sinut. Hän rakastaa sinua.

Antero, kolmen lapsen isä ja kahden lapsen ”äijä”.